Tämä bloggaus on hyvä aloittaa huomiolla, joka kypsyi mielessäni tänään: tajusin nimittäin, etten ole palannutkaan harrastusteni pariin takaisin niin vaivattomasti, kuin odottaa voisi. "Poissaoloni" johtui aluksi pitkäaikaisesta opinnäytetyöprosessista, jonka viimeistelyyn keskityin täysipäiväisesti lokakuusta joulukuun alkuun.

Prosessi tieltä karsin kaiken ylimääräisen, kuten liikuntatunteja, pitkät kokkaustuokiot, "turhat" harrastukset, ihan jopa leffaillat. Tähän rytmiin rutinoituin sen verran vahvasti, etten oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota siihenkään, että hyvä ystäväni muutti Tanskaan prosessin aikana. Kun ketään ei ehdi nähdä, ajatukset keskittyvät vain työhön. Yllättävän tyrmäävä lopputulos, vai mitä?

Vielä mielenkiintoisempaa oli kuitenkin huomata, etten ole automaattisesti hakeutunut entisten rutiinien ja harrasteiden pariin liikuntaa lukuunottamatta. Sekin lienee kuvioissa juuri siksi, että tunnit vaativat aikataulutusta, tuota lopputyössään uurastavan opiskelijan tärkeintä taitoa!

Valitettuani tätä merkillistä ilmiötä eräälle ystävälleni sain kuulla, että tilanne oli aika tuttu hänen valmistumisajoiltaan. Olikin hyvä tietää, että kyseessä on yleinen ilmiö. Siltikin tuntuu absurdilta, että joudun mitä ilmeisimmin näkemään vaivaa, jotten edelleen puurra vaikkapa työpaikkahakemusten kanssa aamusta yömyöhään. Ja että sisäistän, että minulla on nyt aikaa rentoutua. Mitä ilmeisimmin paluu normaalirytmiin on otettava seuraavaksi päämääräksi. Tavoitteeseen päästäkseni en kuitenkaan taida tarvita aikatauluttamista. :-)